Pentukurssi meni jo hyvän aikaa sitten ohi, ja mielestäni Gaian kanssa pärjättiin siellä hyvin. Pikkukoira oppi kaikki asiat, jotka pitikin (paitsi hienosti toisten koirien ohittaminen on ja pysyy hakoteillä... Mutta kyllä se SIELLÄ KURSSILLA onnistui... ;) ), totuttiin vähän muihin koiriin ja ihmisiin, joista onneksi edes yhtä parivaljakkoa tavataan välillä koirapuistossa, ja löydettiin uusia innostuksia kuten jäljestäminen. Gaia oli niin näpsäkkä tyttö nappaamaan hajut ilmasta, että ryntäsi yhdessä välissä 'jäljestysalueen' poikki pyöräilleen ihmisen perään, kunnes sain koiran taas oikealle jäljelle. Muutoin menestys siinä oli niin upeaa, että voisimme harkita jollekin jäljestyskurssille menemistä.
Olemme myös käyneet vähän tutustumassa näyttelymaailmaan. Periaatteessa... Kuopioon oli pakko mennä elokuussa katselemaan gööttejä kansainväliseen näyttelyyn, ja Gaiahan tietysti lähti mukaan. Alkuun neidistä ääntä kyllä riitti, mutta kunhan koira pääsi vähän rauhoittumaan ei se paljoa enää haukkunutkaan. Näyttelyssä tavattiin myös Gaian kasvattaja, sekä yksi heidän aiemmista gööttikasvateistaan, Jorsakin Hertta. Neideillä sitten riemua riitti rymytä kehän laidalla painia lyömässä.
Syyskuun lopulla kävimme sitten debytoimassa Kajaanissa match showssa. Menestys ei ollut kovin kehuttavaa, joten sininen nauhahan sieltä rapsahti. Ryhmäkehässä emme kuitenkaan lentäneet ensimmäisiksi pihalle, mikäli oli pienoinen ihme Gaian huolestuessa meidän takanamme kehän laidalla liikkuneista lapsista. Noh, tästä jatketaan... Toiveissa olisi päästä käymään vielä tässä kuussa näyttelyharkoissa, mutta toistaiseksi kummankin jo menneen harkan kohdalle on sattunut niin loistava sää, ettemme ole lähteneet hukkumaan paikalle. Jo pentukurssilla tuli huomattua, ettei Gaia oikein suostu toimimaan halutulla tavalla vesisateella. Nyt toivomme siis parempia säitä, sekä sitä ettei neiti kerkeä aloittamaan vielä ensimmäisiä juoksujaan...
Teimme elokuussa myös väliaikais paluita Raahen suuntaan. Aluksi Gaian yksin jättäminen sinne ahdisti minua niin paljon, että pyysin Gaian kaverikoiran Hiisin omistajaa tuomaan Hiisin päiväksi Gaian seuraksi. Kesällä nimittäin olin auttamassa naapuriani muutossa, ja Gaian jäädessä silloin yksin se huusi koko sen ajan, kun kannoimme tavaroita naapurikämpästä muuttoautoon. Pitäisi varmaankin koputtaa puuta, mutta Gaia tuntui olevan loppujen lopuksi aika nätisti nyt syksyllä yksin jäädessään. Ensin, vaikka Hiisi olikin seurana, Gaia kyllä koitti raapia kämppäni ovea ja haukkui perään, mutta jonkun kerran jälkeen se loppui. Kun Gaia jäi yksin, sama homma, mutta viimeisimmällä kerralla, se ei enää yrittänytkään mukaani, vaan katsoi lähtöäni seisten Dentastixinsä ääressä. Nyt olemme taas Kajaanissa työssäoppimisjaksoni ajan, ja toivon kovasti samanlaisen menestyksen jatkuvan, kunhan menemme taas takaisin.
Gaialla on ilmeisesti alkanut myös mörköikä. Kaikki liikkuva, näkyvä tai kuuluva on haukuttava, ainakin jos olemme kahdestaan kävelyllä ilman koiraseuraa. Toisten koirien parissa Gaia ei juuri hauku kuin vastaantuleville koirille, tai pimeällä mustissa kulkeville ihmisille. Varsinkin silloin, jos he sattuvat puhumaan. Tämä on hieman rasittavaa Raahessa ollessa ja ilta-/yökävelyllä käydessä ennen nukkumaanmenoa. Kerrostaloalueella koiran haukku kaikuu aika kauas... Eikä pimeällä viitsi lähteä lähimetsään kävelemään.
Gaia heinäkuussa
Paria päivää vaille 6kk:
Ja elo-syyskuussa
Lintuparvemme myös kasvoi yhdellä nokalla heinäkuussa. Äitini bongasi kajaanilaisessa eläinkaupassa yhden pienen siivekkään, jonka lajia edes kaupassa ei tiedetty. Entinen omistaja toi linnun sinne, kun ei pystynyt enää pitämään sitä. Lintu nökötti tirskuttelemassa undulaattihäkissä, ja äitini kysyessä siitä myyjältä myyjä totesi, että äitini voisi ottaa linnun mukaansa, jos halusi. Kun äitini palasi kotiin, hän kertoi otuksesta minulle, ja minä jäljitin otuksen viiksihempoksi (Serinus mozambicus). Koska äitini yhdeksänvuotias undulaatti on ollut jo tovin yksinään, päätimme hakea hempon meille. Pikkuneiti/-rouva on varsin veikeä tapaus tirskutellessaan ja pörräillessään ympäriinsä. Otus ei ole tuntunut myöskään olevan moksiskaan undukämppiksestään. Tosin melkeinpä ainut asia, jonka tuon linnun aiemmasta elosta tiedämme, on se, että sillä on ollut kauan undulaatteja seuranaan. Lisäksi tirriäiselle on joskus sattunut mahdollisesti jokin haaveri, jonka seurauksena siltä puuttuu toisesta jalasta takavarvas. Alkuun ihmettelinkin, kuinka lintu ei aina pysynyt orrella, vaan tipahti lattialle, mutta sitten huomasin sen puuttuvan varpaan. Paljoa tuo varvaspuutos ei kuitenkaan näytä muuten haittaava. Lintu on aktiivinen, syö ja laulelee, joten enpä uskoisi sen varvastaan murehtivan.
